Onko tässä enää mitään järkeä?

Siitä on enemmän, kuin kymmenen vuotta. Ei osaa tarkkaan edes nopeasti sanoa, koska aika kuluu niin nopeasti, kun eletään näitä kliseisesti sanottuja "ruuhkavuosia". Mutta 2006 se oli kun lokakuussa pakkasimme kontin aurinkoisessa San Diegossa ja muutimme takaisin Suomeen. Ensimmäinen lapsi S, syntyi heti 2007 alkuvuonna ja sai seuraa veljestään J:stä, lokakuussa 2009. Arki rullaa, lapset kasvaa ja aikuiset tekevät työtä.

Niin se työ, se jonka vuoksi raahaamme itsemme joka arkiaamu suorittamaan ja jolle itse myös uhraan pitkiä tunteja istumalla keskiyöhön asti puhelinpalavereissa ympäri maailmaa. Se sama työ ottaa paljon, välillä kurittaa surkeasti, mutta samalla se avaa myös mahdollisuuksia. Nykyinen työnantajani, kutsuttakoon sitä jatkossa tässä ja tulevissa kirjoituksissa yksinkertaisesta "Yhtiöksi", aloitti YT-neuvottelut viime vuoden lopulla, jolloin myös itse olin uhan alla joutua irtisanotuksi. Yhtiö kuitenkin oli joissain laskelmissaan päätynyt kummalliseen lopputulokseen ja tarjosi minulle mahdollisuutta ottaa vastaan uusi rooli, mutta Ameriikan Yhdysvalloissa.

Meille epätyypillisen pitkän harkinnan jälkeen, siis ainakin yksi yö maltettiin nukkua, päätimme tarttua tähän tilaisuuteen. Tämä blogi siis tulee seuraamaan ja kertomaan perhe O:n melko varmasti jälleen vaiherikkaasta prosessista muuttaa elämä Yhdysvaltoihin Oregonin osavaltioon. Tarkempi paikka on Yhtiön tuotekehityskeskuksessa Portland OR lähistöllä. Koska olemme vielä erittäin varhaisessa vaiheessa tässä prosessissa ja työviisumihakemuksetkin ovat vasta vetämässä, on myös hyvin todennäköistä, että blogi jää lyhyeksi kertoen perhe O:n murskautuneista suunnitelmista muuttaa Oregoniin. Kävi niin tai näin, kokemuksia saamme jälleen varmasti.

Lähde: http://www.moneycrashers.com/

Tällä kertaa toivon muuton olevan hieman kivuttomampi, sillä tietyt asiat ovat edelleen voimassa viime reissusta kuten amerikkalainen sosiaaliturvatunnus. Mikä olikaan mukavempaa kuin istua eri virastoissa noin +35C helteessä odottamassa, että saisi jälleen sen tietyn leiman paperiin, jotta voisi siirtyä odottamaan toiselle luukulle. Niin naiivi en ole, että uskoisin tältä välttyväni täysin. Saimme tästä jo esimakua, kun olimme eilen Helsingissä Yhdysvaltojen Suurlähetystössä viisumihaastattelussa, jossa aika kului rattoisasti seinää tuijotellen, koska kännykät oli luonnollisesti otettu turvasäilöön. Olimme myös unohtaneet ottaa mukaan vihkitodistuksen, jonka onneksi sai lähettää sähköisesti myöhemmin. Virkailija kuitenkin kysyi minulta, että koska olemmekaan menneet naimisiin ja sanotaan näin että oma veikkaukseni heitti enemmän kuin 7 vuotta oikeasta.

Tästä lähdetään, toivottavasti saamme tilaisuuden tehdä toukokuusta alkaen päivityksiä Oregonista asti ja te jaksatte näitä lukea. Tervetuloa mukaan!

-J