Muutto!

Ruskeat pahvilaatikot, halpa lastulevy, ruuvit, mutterit ja kertakäyttö työkalut, niistä on kaikki Ikean kalusteet tehty.

Käytin viime perjantaina vapaapäivän muuttoa varten, koska keski-iän saavuttanut kroppani ounasteli raskasta päivää ja lyhyttä palautumisaikaa. Oikeassa olin ja edelleenkin tuntuu siltä, että olisi joutunut NHL-pakin yliajamaksi samaan aikaan molemmissa päissä kenttää.

Itse muuton valmistelu alkoi jo torstaina, millä muullakaan kuin matkalla Ikeaan. Sonja ja lapset olivat menneet paikallisjunalla tähän Portlandin lentokentän vieressä sijaitsevaan ihanuuteen jo puolen päivän aikaan, tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon tavaraa kärryyn ennen kuin saavun paikalle. Mehän olimme jo etukäteen ostaneet jo ”kaiken isomman” tavaran samasta liikkeestä ja tilanneet tälle kotiinkuljetuksen perjantaille. Lähdin ajamaan toimistolta noin puoli neljä, koska tiesin ruuhkan olevan paha tähän aikaan vuorokaudesta ja saisin samalla hoidettua viimeiset palaverit puhelimen välityksellä autosta. Noin tuntia myöhemmin ja palaverit hoitaneena olin edennyt huimat 15 kilometriä tuossa äärimmäisen hitaasti matelevassa autojonossa. Täällähän ei ole kuin 3-4 kaistaa per suunta tuossa highway 26:lla, jota myös leikkisästi Sunset Highwayksi kutsutaan, mutta koska Portlandin keskusta muodostaa pullonkaulan joka suunnasta saapuvalle ajoneuvolle, on käytännössä aivan sama vaikka pääsisi lataamaan kuutta kaistaa ja viidessä kerroksessa. Ne kaksi ajoneuvoa, kun päättävät ottaa kosketuksen toisiinsa Portlandin ohikulkusilloilla, niin silloin liikenne pysähtyy joka suuntaan 20 km säteellä. Erittäin rauhallisesti ajetun matkan jälkeen ja noin 1h 51min myöhemmin sain suoritettu tämän 46,9 km matkan. Eli keskinopeus saavutti huiman 25,4 km/h lukeman.

Seuraava haaste odotti edessä. Ikea on rakennettu ilmeisesti suojaamaan kilpailevien yritysten vakoiluyritykset tehokkaasti eristämällä kaiken mahdollisen elektromagneettisen säteilyn eli käytännössä tästä peltilaatikosta on mahdotonta tehdä minkään asteisia kännykkäpuheluja. Eli oli aivan turhaa koittaa saada Ikeassa orpona seikkailevaa perhettäni kiinni ja jäi vain yksi jokaisen suomalaisen korpisoturin omaama taito, maaston haravointi. Tehtävän muodosti helpoksi se, että tämä kyseinen yhtiö on rakennuttanut liikkeensä labyrintiksi, jolloin strategiaksi päätin ottaa helpohkon alkupisteestä päätepisteeseen mahdollisimman nopean etenemisen. Lisähelpotusta etsintään tuotti se, että suurella varmuudella tiesin saavani äänekkäästä perheestäni kuulohavaintoja jo hyvissä ajoin ennen kohteen löytämistä. Ja löysinhän minä heidät, sieltä missä ne korkeat loputtomat hyllyt alkavat ja missä kaikki on ruotsalaisella tarkkuudella merkattu Isle X ja Bin Y. Tässä vaiheessa hiki nousi pintaan, sillä tämä jo ”kaiken isomman” ostaminen ei näemmä ollut estänyt sitä, että tämä ”kaikki pienempi” tarkoitti kolmea täyttä kärryä tavaraa, joita kaksi alakouluikäistä lastamme auttoivat työntämään. Mietin jo seuraavaa peliliikettäni, mistä saamme peräkärryt tilattua vai suorittaisinko nopean perääntymisen takaisin ajoneuvolle ennen kuin minut huomataan.

Kassalla meitä tervehti iloinen paikallinen nuorimies, jonka suusta kuului ”Oh, you are the family from Finland, nice to see you guys again”. Kuinka ihana huomata, että jo 6:den viikon maassaolon ja lukuisien lihapulla-aterioiden jälkeen meidät tunnistetaan kantiksiksi Ikeassa. Tulee kotoinen olo.

Seuraavaksi suurella järjestelmällisyydellä tungimme kaikki tavarat autoon ja jos tähän asti olen hieman harmitellut, että tuli päätettyä ottaa toiseksi autoksi tuollainen panssarivaunun kokoinen möhkäle, niin tällä kertaa tuo harmitus unohtui totaalisesti. Saimme kaikki mahtumaan, eikä tappioksi tainnut koitua kuin isännän kaksi sillipurkkia jotka unohtuivat apukuskin paikan lattialle lämpimään autotalliin yöksi. Tästä huolimatta tulen nuo sillit nauttimaan, koska periksi ei anneta.

Perjantaiaamu, levottomasti nukuttu yö, jännitys ja ärtyneisyys. Ei ehkä paras mahdollinen olotila raskaaseen päivään. Kaadoin takapenkit valmiiksi tavaroita pursuavasta autosta ja sulloin mukaan matkalaukkuja, Ikea-kasseja, muovipusseja ja laatikoita. On ihmeellistä, että tulimme maahan 8:lla matkalaukulla, mutta nyt tuntuu, että nuo matkalaukut eivät edes erotu muun roinan alta. Auto oli niin täynnä, että jouduin painamaan apukuskin penkillä olevaa kasaa alas, jotta olisin nähnyt kunnolla sivupeilistä. Sonja hyppäsi lasten kanssa toiseen autoon ja tietenkin siihenkin latasimme peräkonttiin kaiken mahdollisen mitä mahtumaan saatiin. 

Uudella asunnolla saimme avaimet ja suoritimme pintapuolisen tarkastuksen. Olimme jo varautuneet siihen, että myyntikuvat eivät kohtaa totuutta. Tälläkin kertaa tämä piti paikkaansa. Asunto on varmasti noin 20 vuotta vanha, pinnat on maalattu aina asukkaiden muuton jälkeen paksulla maalilla, joten tästä on varmasti kertynyt mukavasti muutama sentti lisää eristysmateriaalia seiniin. Jopa portaan kaiteet on silvelty pensselillä niin usein, että ne muistuttavat tyypillistä itsetehtyä siirtolapuutarhamökin lipputankoa. Pesukoneet ja liedet, eivät edusta sitä mallilinjan terävintä ja uusinta kärkeä, tämän lisäksi kaikkien laitteiden suunnittelupatentit ovat varmasti jätetty ensimmäistä kertaa ennen Vietnamin sotaa. Mutta asunto oli viihtyisä, puhdas ja valmiiksi kodikas. Takapihalta avautuu upea puistomaisema ja mikä parasta, naapurustossa oli hiljaista, ainoastaan lintujen laulu muodosti taustalla rauhoittavan sinfonian. Olimme tyytyväisiä valintaan.

Seuraavaksi tietenkin tyypillisellä Ojalan rauhallisuudella päätin tyhjentää auton, sillä ajatuksissa oli hakea vielä toinen täysi kuorma ennen Ikea-kuljetuksen saapumista perille. Kolmeen kerrokseen tavaroita raahatessa hiki virtasi ja kaloreita paloi, mikä johtaa vääjäämättä verensokerin laskuun. En tosin adrenaliinipuuskassa tätä mitenkään tiedostanut vaan intoa puhkuen suuntasin hakemaan uutta kuormaa. Pakkasin autoa toisessa päässä ja samalla tuli mieleen, että lapset olisi hyvä ruokkia. Soitto Sonjalle ja äkäiset ohjeet ”menkää syömään, tuokaa mulle jotakin”, olisin jo tässä vaiheessa voinut rauhoittua. Palasin uudelle asunnolle seuraavaa lastia purkamaan, kun samalla soi puhelin jossa iloinen ääni kertoo Ikea-kuljetuksen saapuvan 20 minuutin kuluttua. Ajattelin, että ehdin hyvin tässä vaiheessa virittämään kaapeliboxin ja internetin asuntoon, joten lapset saa pois jaloista sillä välillä kun kasaan tulevia kalusteita. Kuten arvata saattaa, vaikka kaikki kaapelit oli kytketty, niin Internet-yhteys loistaa edelleen poissaolollaan. Soitto asiakastukeen jonne 10 minuutin jonottamisen jälkeen onnistun saamaan henkilön linjan päähän. Samaan aikaa loppuperhe saapuu kotiin ja tietenkin kuljetusliikkeen auto painelee torvea pihalla. Puhelu asiakastukeen on äärimmäisen huonolaatuinen, puhelu katkeaa lähes heti sen aloitettua, talossa huutaa lapset, pihalla Ikeakuskit, asiakastuki soittaa sitkeästi takaisin minuutin välein ja minulla on nälkä vaikka en edelleenkään tiedosta sitä. Epätoivo alkaa iskeä...

Kuljetusliikken kaksi reipasta kaveria, toinen etelärajan takaa ja toinen Atlantin toiselta puolelta Euroopan etelänaapurista, alkavat purkamaan kuormaa. Mukavia miehiä, tosin vauhtia riittää. Koska sovimme, että tavarat tuodaan toiseen kerrokseen olisi reitillä ahdas porraskäytävä. Tämän ongelman he kuitenkin päättävät ratkaista sillä, että poistimme 2. kerroksen keittiön ikkunasta hyönteisverkon ja he kätevästi ojentelivat kuorma-auton lavalta tavarat ikkunan läpi. Tämä toimi hienosti siihen asti, kunnes yksi eksynyt mehiläinen erehtyi lentämään ikkunassa roikkuneen miehen ohi, jonka jälkeen hän ilmoitti pelkäävänsä mehiläisiä siinä määrin, että projekti piti lopettaa. No laitoimme tämän kaverin kantamaan pienempiä paketteja käytäviä pitkin samalla kun Sonjan kanssa kurottelimme loput tavarat ikkunasta. Tässä välissä olin samalla toisellä kädellä yrittänyt syödä Sonjan tuomaa hampurilaista.

Kaikki laatikon saatiin sisälle ja loppukatselmus löi päin näköä kuin kuusen oksa metsäpolulla, tämän ruskean pahvimeren muodostamien laatikoiden yhteenlaskettu määrä oli 46 laatikkoa. Kello oli noin kolme iltapäivällä, liikkumaan ei mahtunut ja itsellä iski ensimmäistä kertaa ahdistus siitä, että miten saan kaikille perheenjäsenille nukkumapaikan valmiiksi yöksi. Ei auttanut muuta kuin tarttua saksia päistä ja alkaa leikkaamaan laatikoita auki. Mutta meillähän ei ollut saksia, ei edes veistä millä avata laatikkoja. Jälleen vähemmän kauniilla äänellä ja hikisenä muristen ”pyysin” Sonjaa lähtemään saksiostoksille läheiseen sekatavarakauppaan nimeltä Target. 

Ulkona odotti kuitenkin yllätys. Kuljetusliikkeen kaverit olivat edelleen pihassa kuorma-auton konepelti avattuna estäen meiltä kulun pois pihasta.. Eikä kestänyt aikaakaan, kun alakerrasta kuului vieno ”Hello!”. Heille oli kuulemma käynyt niin ikävästi, että akku oli tyhjentynyt autosta tavaroiden purun aikana ja kysyivät voisinko antaa heille virtaa omasta autosta. Tähän tietenkin suostuin jo vain sen takia, että saisin kuorma-auton pois pihaa sulkemasta. Ensiksi kuitenkin pyysin kauniisti, että pojat sulkisivat sen auton radion, joka oli ilmeisesti luukuttanut paikallisia latinohittejä koko pysähdyksissä oloajan enkä uskonut, että sitä enää kannattaa tyhjälläkään akulla jatkaa. Kaapelit kiinni Fordiin ja muutaman minuutin kuluttua saimme kuorma-auton jälleen liikkeelle ja pääsin takaisin purkuhommiin ja Sonja saksiostoksille.

Noin 1.5h ja $250 myöhemmin hän sieltä saksien kanssa saapuikin ja muutaman muun muovikassin, varmasti jotakin tärkeää oli tullut ostettua. Olin itse tuskaillut sohvan ja sänkyjen kasaamisen kanssa ja jos on lähellä, että iso mies itkee tajutessaan tilanteen mahdottomuuden, niin nyt oli sellainen tilanne. Kaikki tuntui olevan mahdotonta, lapsille olin jo ilmoittanut, että jos he eivät heti lopeta tappelua ja ole hiljaa niin tulevat saamaan ennakkonäytöksen suomalaisesta Jekyll ja Hyde-versiosta. Onneksi tässä vaiheessa joku ääni päässä sanoi, että ottakaa nyt tauko ja menkää syömään, asiat varmasti tuntuu sitten paremmalta. Ja tätä onneksi noudatin. Perhe autoon ja illallisella paikalliseen salaatti- ja keittobuffettiin. Verensokerien jälleen kohotessa tunnetila muuttui ja nyt uskoin selviäväni haasteesta.

Loppujen lopuksi onnistuin kasaamaan kaikki tarvittavat sängyt, sohvan ja jopa ratkaistua internetin yhteysongelman, joka johtui viallisesta seinäliittimestä. Pääsimme painamaan päät tyynyyn uusille sängyille ja omiin huoneisiin. Ympärillä edelleen pahvilaatikoita, Ikea-kasseja ja tavarapinoja, mutta uni maittoi.

Koko viikonloppu meni samoissa merkeissä. Minä kasasin kalusteita, Sonja järjesteli taravoita ja kantoi pahvipakkauksia kierrätykseen. Pikkuhiljaa tavarat valmistui ja tilat tyhjenivät. Se mikä vielä perjantaina näytti totaalisen mahdottomalta kaaokselta oli muuttunut Sonjan taitavissa käsissä kodikkaan lämpimäksi ratkaisuksi, missä on äärimmäisen rentouttavaa asua!

PS. Jätin tietoisesti kertomatta, että kävimme Ikeassa myös lauantaina. Hakemassa vähän lisää jotain ”pientä” ja palauttamassa ”muutaman” mitä ei tarvittu. J